Mikä on totuus aidsista?
Peter Duesbergin kerettiläiset aids-ideat kiehtovat
vaihtoehtoväkeä
Hesa 001021
Huhtikuussa 1984, keskellä kiihtyviä vaatimuksia, että nopeasti
leviävän "homotaudin" torjumiseksi olisi tehtävä jotain,
Ronald Reaganin hallituksen terveysministeri Margaret Heckler piti
näyttävän lehdistökonferenssin. Hän ilmoitti, että Yhdysvaltain
hallituksen tutkija Robert Gallo oli löytänyt aidsin todennäköisen
aiheuttajan, ja rokotuksen testaamiseen päästäisiin pian. Syyllinen
oli ihmisen uusi retrovirus, hiv, human immunodeficiency virus.
Melkein siitä lähtien Berkeleyn yliopiston professori Peter
Duesberg on käynyt Don Quijoten sotaa tuulimyllyjä vastaan. Hän
väittää, että koko lääketiedeyhteisö on tehnyt suuren erehdyksen:
hivin ja aidsin välistä yhteyttä ei todellisuudessa ole osoitettu,
vaan hiv on vain "viaton ohikulkija", joka on turhaan saanut
suuren syntipukin roolin.
Aidsia ei hänen mukaansa aiheuta mikään yksittäinen virus, vaan
sille on monta eri syytä, mm. runsas altistuminen kaiken maailman
bakteereille ja hupihuumeiden käyttö.
Niinpä, jos jollakulla on hiv, hän on Duesbergin mukaan sen
puolesta aivan terve, ellei sitten hän erehdy suostumaan AZT- tai
muuhun antiviraalihoitoon. Duesbergin mukaan ne johtavat
immuunijärjestelmän romahtamiseen, ja lopulta muuten terve ihminen
kuolee lääkkeen aiheuttamaan aidsiin.
Ja kun kaikki tutkijat kulkevat väärän teorian perässä, aidsin
todelliset mekanismit jäävät tutkimatta.
Kun HI-virusta ei enää pitkään aikaan ole pidetty teoriana vaan
tosiasiana, ja antiviraalihoidot ovat vauraissa länsimaissa rutiinia,
Duesbergin väitteet ovat niin rajuja ja järkyttäviä, että niissä
ei mitenkään voi olla perää.
Toisaalta mieleen tulee unkarilainen tohtori Ignaz Semmelweiss, joka
150 vuotta sitten sai ajatuksen, että synnyttäjien 30 prosentin
kuolleisuus lapsivuodekuumeeseen Wienin klinikoilla ei johtunut
myrkyllisistä huuruista vaan lääkärien likaisista käsistä.
Semmelweiss työnnettiin röyhkeän ajatuksensa vuoksi Wienin
lääkäripiirien ulkopuolelle, mutta me tiedämme, että hän oli
oikeassa ja kaikki muut väärässä. Lapsivuodekuumeen aiheuttivat
bakteerit, joista silloin ei vielä tiedetty mitään.
Siksi tieteen semmelweisseihin on suhtauduttava vakavasti. Ongelmana
onkin, kuuluuko Duesberg heihin, vai vertautuuko hän paremmin vaikkapa
Nancyn yliopiston fysiikan professoriin René Blondlotiin.
Tämä raportoi 1903 löytäneensä aivan uuden fysiikan ilmiön, N-säteen.
Ranskan akatemia palkitsi Blondlotin arvostetulla Lalandin palkinnolla
ja kultamitalilla. Kuitenkaan kukaan muu ei pystynyt toistamaan
Blondlotin kokeita.
Kun Blondlot 1904 esitteli säteitään amerikkalaiselle fyysikolle
R. W. Woodille, tämä otti salaa pimeässä huoneessa Blondlotin
laitteesta alumiiniprisman, jonka piti taittaa säteitä. Blondlot sai
kuitenkin edelleen niitä lukemia, joita hän odotti: hän kuvitteli
kaikki tulokset. Itsepetos on yksi ihmiskunnan vahvuuksista, eikä sitä
puutu tieteenkään alueelta.
Myös horjahtanut mielenterveys voi joskus johtaa yksittäisen
tutkijan poikkeaviin teorioihin ja kantoihin. Joskus sellaisen taustalta
taas löytyy joku rahoittaja, joka hyötyy siitä, että asia katsotaan
tieteellisesti kiistanalaiseksi.
Duesbergin ajatuksille on kuitenkin tuonut tiettyä uskottavuutta se,
että hän on saanut muutamia merkittäviä tukijoita. Heistä tunnetuin
on amerikkalainen Kary Mullis, joka vuonna 1993 sai kemian Nobelin
polymeraasiketjureaktion keksimisestä. Polymeraasiketjureaktio on dna:n
monistamisen tekniikka, jota mm. aids-testeissä hyödynnetään.
Myötämielisyyttä Duesbergin ajatuksia kohtaan on osoittanut myös
Etelä-Afrikan presidentti Thabo Mbeki, joka on asettanut poliittisen
eloonjäämisensä vaaraan sitoutumalla Duesbergin kannalle.
Käytännössä on ollut kyse mm. projektista, jossa olisi jaeltu
raskaana oleville hiv-positiivisille naisille AZT:tä. Se ei pelasta
äidin henkeä, mutta vähentää lapsen mahdollisuutta saada
hiv-tartunta.
Mbeki taas katsoo, että projekti on enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Hän uskoo, että se tappaisi ne äidit, jotka osallistuvat siihen, ja
ainoaksi varmaksi hyötyjäksi jäisi lääketeollisuus, jolle AZT:stä
on muodostumassa todellinen kultakaivos.
Viime päivinä Mbeki on kuitenkin taipunut painostuksen edessä.
Hän on ilmoittanut vetäytyvänsä aids-kysymyksen käsittelemisestä
julkisuudessa, vaikkei olekaan muuttanut mieltään itse asiasta.
Ilmeisesti projekti AZT:n antamiseksi raskaana oleville on myös
nytkähtänyt liikkeelle.
Tämä käytännön kiista lienee ollut yksi niistä kimmokkeista,
jotka saivat äskettäin Etelä-Afrikan Durbanissa pidetyn
kansainvälisen aids-kokouksen turvautumaan tieteen historiassa
harvinaiseen keinoon: Duesbergin ajatuksia vastaan kerättiin yli 5 000
tutkijan ja lääkärin adressi.
Lääkärien silmissä Duesberg on vaarallisempi kuin vesikauhuinen
koira. Ja sellainenhan on lopetettava. Lääkärit pelkäävät, että
Duesbergin ajatusten innostamina ihmiset lakkaavat varomasta
hiv-tartuntaa eivätkä enää suostu taudin hoitoon.
Jossain määrin tällaista onkin tapahtunut, ja Yhdysvalloissa on
perustettu lukuisia homoaktivistiryhmiä, joiden jäsenet kieltäytyvät
hiv-testeistä ja antiviraalihoidoista.
Tartuntahistoria osoittaa hivin ja aidsin yhteyden
Aukotonta todistusta syysuhteesta ei kuitenkaan ole olemassa
Mikä sitten on totuus tässä kiistassa? Minä en sitä tiedä,
mutta jos minun pitäisi lyödä vetoa, kallistuisin lääketieteen
valtavirran puolelle.
Silti minusta näyttää, että silloin kun Peter Duesberg aloitti
kritiikkinsä liki kaksikymmentä vuotta sitten ja pitkään sen
jälkeenkin hän itse asiassa oli oikeassa. Teoria hivistä aidsin
syynä omaksuttiin heikoin perustein.
Ja vaikka todisteet hiv-teorian puolesta ovatkin nyttemmin kovasti
vahvistuneet, minusta näyttää, ettei syysuhde ole aivan aukottomasti
osoitettu vielä nytkään.
Teorian aukot sulkeutuisivat kerralla, jos voitaisiin tehdä
klassinen ratkaiseva koe: Ensin eristettäisiin todistettavasti täysin
puhdas näyte HI-virusta. Sitten se kloonattaisiin ja istutettaisiin
riittävän suureen joukkoon todistettavasti terveitä ihmisiä. Lopuksi
myötätuntoisen kiinnostuneena seurattaisiin taudin puhkeamista
kontrolloiduissa oloissa.
Tällaista koetta ei kuitenkaan ole tehty, eikä tulla
tekemäänkään. Vapaaehtoisista olisi pulaa.
Tietysti voitaisiin ajatella, että lähestyttäisiin "ratkaisevaa
koetta" eläinmallissa. Se ei kuitenkaan ole onnistunut, sillä
vaikka hiv tarttuukin apinoihin, sen ei ole havaittu aiheuttavan niissä
aidsia. Toisaalta hiv-teoriaa tukee epäsuoraan esimerkiksi se, että
hivin lähisukuinen virus siv kloonattuna aiheuttaa apinassa aidsin
kaltaisen oireyhtymän.
Melko lähelle aitoa ratkaisevan kokeen asetelmaa tulevat ne
tapaukset, joissa verenvuototautisille on vahingossa annettu
hiv-positiivista verta. Kuitenkaan tällaiset epidemiologiset "kokeet"
eivät ole niin kontrolloituja, että kaikki muut selitysmallit
voitaisiin sulkea pois.
Niin jää periaatteessa aina mahdollisuus, että syyketjussa
pohjimmaisena olisikin jokin tuntematon tekijä-X, jota ei vielä ole
havaittu, ja joka korreloisi vahvasti sekä hivin että aidsin kanssa.
Tällaisten ad hoc -piilovaikuttajien väittäminen on kuitenkin
turhan helppoa ja niillä on syystäkin tieteen historiassa huono maine.
Sellaisen avulla voidaan pitää väärää teoriaa hengissä miten
pitkään tahansa, kovaakin tosiasioiden painetta vastaan.
Onko sellaisen esittämiseen tässä tapauksessa mitään
tieteellisesti hyväksyttävää syytä? Duesbergin ja muiden aids-kerettiläisten
mielestä on.
Heistä tiukin on ns. Perthin ryhmää Australiassa johtava tohtori
Eleni PapadopulosEleopulos. Hän väittää, että puhtaan ja
toimintakykyisen HI-viruksen eristäminen niin, että menetelmä ei
jätä tilaa kritiikille, ei ole vieläkään onnistunut.
Hänen mukaansa hivin toteamisessa käytetyt vasta-ainereaktiot ovat
paljon epätarkempia kuin yleisesti uskotaan. Niinpä ne eivät riitä
yksiselitteisesti osoittamaan HI-viruksen läsnä- tai edes olemassaoloa.
Tutkijat, jotka uskovat puuhailevansa HI-viruksen kanssa, tekevätkin
todellisuudessa jotain aivan muuta.
Papadopulos-Eleopulos ei suinkaan vedä näitä ajatuksia vain omasta
hatustaan, vaan esittää niiden tueksi melkoisen joukon tutkimuksia.
Hänen tekemänsä tulkinnat näistä tutkimuksista
lääketiedeyhteisön suuri enemmistö toki jyrkästi kiistää.
Enemmistön mukaan HI-virusta on osattu puhdistaa jo vuosikausia.
Tähän hyvin tekniseen kiistaan on maallikon jokseenkin mahdoton
ottaa kantaa mitenkään perustellulla tavalla.
Selvää kuitenkin on, että asiasta vallitsee aito tieteellinen
erimielisyys hyvin suuren enemmistön ja hyvin pienen vähemmistön
kesken. Eivätkä kaikki vähemmistöön kuuluvat ole mitättömiä
diletantteja, vaan heidän joukossaan on useita muuten vahvasti
ansioituneita tutkijoita.
Ei siis ole niin kuin Durbanin julistuksen loppuhuipentumassa
jykevästi lausutaan: "Todisteet sille, että aidsin aiheuttaa
hiv-1- tai hiv-2-virus, ovat täysin selvät, kattavat ja
yksiselitteiset, ja ne täyttävät tieteen korkeimmat vaatimukset."
Todisteet voivat hyvinkin täyttää tieteen korkeimmat vaatimukset,
mutta niin yksiselitteisiä ne eivät ole, että muiden selitysten
mahdollisuus voitaisiin ehdottomasti sulkea pois laskuista ja
erimieliset leimata vastuuttomiksi typeryksiksi.
Periaatteessa todisteiden määrä ei myöskään korvaa laatua.
Siinä kammottavassa mutta ehkä epätodennäköisessä tapauksessa,
että Papadopulos-Eleopulos olisikin oikeassa, hiv-vasta-aineisiin
perustuvien tutkimusten tuki hiv-teorialle ei suinkaan kasva samaa
tahtia kuin tutkimusten määrä. Pahimmassa tapauksessa se ei kasva
ollenkaan, vaikka tutkimuksia tehtäisiin selkä vääränä.
Yhteisessä oikeassa olemisen kiimassa suuri joukko helposti kokee
pyhäksi velvollisuudekseen erimielisten teilaamisen, mutta tieteeseen
sellainen sopii huonosti.
Durbanin julistuksen jälkeenkin on olemassa muutama vakava tutkija,
jotka mielestään näkevät hiv-teoriassa aukon, ja heillä on tähän
mielipiteeseensä oikeus. Ainakin niin kauan kuin he itse tietävät
olevansa älyllisesti rehellisiä.
Väärässä oleminen ei ole häpeä, mutta älyllinen
epärehellisyys ehkä on.
Minusta Eleni Papadopulos-Eleopulokselle ja Peter Duesbergille
pitäisi pikemminkin nostaa hattua: on hyvä, että joku jaksaa olla
niin kipeänä piikkinä tieteen lihassa, kaikesta painostuksesta
huolimatta.
Vaikka se raivostuttaakin monia, sellaisia piikkejä tarvitaan.
Sillä vaikkei se ole todennäköistä, on periaatteessa mahdollista,
että he olisivatkin oikeassa. Silloin heidän kunniansa jälkipolvien
silmissä olisi oleva suuri.
Se olisi vielä paljon suurempi kuin esimerkiksi Barbara McClintockin,
jonka teoria hyppivistä geeneistä oli pitkään pilkan kohteena.
Vuonna 1983 hän sai löydöistään lääketieteen ja fysiologian
Nobelin.
Ehkä Durbanin julistusta älykkäämpi isku aids-kerettiläisyyttä
vastaan olisi ollut suuri apuraha muutamalle tunnetuimmalle
kerettiläisille, että he saisivat yrittää todistaa väitteensä
kunnon laboratoriossa.
Sulkemalla heidät tiedeyhteisön ulkopuolelle heistä tehdään
yleisen establishmenttien vastaisuuden marttyyreita, ja heidän
ajatuksensa elävät vaihtoehtoyhteisön mytologiassa yhtenä kulttina
muiden joukossa vielä pitkään.
Lisää aiheesta:
Mikä on totuus aidsista?
Tartuntahistoria osoittaa hivin ja aidsin yhteyden
Muualla verkossa:
Durbanin julistuksen löytää nettiosoitteesta: http://www.durbandeclaration.org/
Kerettiläisten ajatuksiin pääsee kiinni osoitteessa: http://www.virusmyth.com/aids/index.htm