Make your own free website on Tripod.com

Mikä on totuus aidsista?

Peter Duesbergin kerettiläiset aids-ideat kiehtovat vaihtoehtoväkeä

Hesa 001021

Huhtikuussa 1984, keskellä kiihtyviä vaatimuksia, että nopeasti leviävän "homotaudin" torjumiseksi olisi tehtävä jotain, Ronald Reaganin hallituksen terveysministeri Margaret Heckler piti näyttävän lehdistökonferenssin. Hän ilmoitti, että Yhdysvaltain hallituksen tutkija Robert Gallo oli löytänyt aidsin todennäköisen aiheuttajan, ja rokotuksen testaamiseen päästäisiin pian. Syyllinen oli ihmisen uusi retrovirus, hiv, human immunodeficiency virus.

Melkein siitä lähtien Berkeleyn yliopiston professori Peter Duesberg on käynyt Don Quijoten sotaa tuulimyllyjä vastaan. Hän väittää, että koko lääketiedeyhteisö on tehnyt suuren erehdyksen: hivin ja aidsin välistä yhteyttä ei todellisuudessa ole osoitettu, vaan hiv on vain "viaton ohikulkija", joka on turhaan saanut suuren syntipukin roolin.

 

Aidsia ei hänen mukaansa aiheuta mikään yksittäinen virus, vaan sille on monta eri syytä, mm. runsas altistuminen kaiken maailman bakteereille ja hupihuumeiden käyttö.

Niinpä, jos jollakulla on hiv, hän on Duesbergin mukaan sen puolesta aivan terve, ellei sitten hän erehdy suostumaan AZT- tai muuhun antiviraalihoitoon. Duesbergin mukaan ne johtavat immuunijärjestelmän romahtamiseen, ja lopulta muuten terve ihminen kuolee lääkkeen aiheuttamaan aidsiin.

Ja kun kaikki tutkijat kulkevat väärän teorian perässä, aidsin todelliset mekanismit jäävät tutkimatta.

 

Kun HI-virusta ei enää pitkään aikaan ole pidetty teoriana vaan tosiasiana, ja antiviraalihoidot ovat vauraissa länsimaissa rutiinia, Duesbergin väitteet ovat niin rajuja ja järkyttäviä, että niissä ei mitenkään voi olla perää.

Toisaalta mieleen tulee unkarilainen tohtori Ignaz Semmelweiss, joka 150 vuotta sitten sai ajatuksen, että synnyttäjien 30 prosentin kuolleisuus lapsivuodekuumeeseen Wienin klinikoilla ei johtunut myrkyllisistä huuruista vaan lääkärien likaisista käsistä.

Semmelweiss työnnettiin röyhkeän ajatuksensa vuoksi Wienin lääkäripiirien ulkopuolelle, mutta me tiedämme, että hän oli oikeassa ja kaikki muut väärässä. Lapsivuodekuumeen aiheuttivat bakteerit, joista silloin ei vielä tiedetty mitään.

Siksi tieteen semmelweisseihin on suhtauduttava vakavasti. Ongelmana onkin, kuuluuko Duesberg heihin, vai vertautuuko hän paremmin vaikkapa Nancyn yliopiston fysiikan professoriin René Blondlotiin.

Tämä raportoi 1903 löytäneensä aivan uuden fysiikan ilmiön, N-säteen. Ranskan akatemia palkitsi Blondlotin arvostetulla Lalandin palkinnolla ja kultamitalilla. Kuitenkaan kukaan muu ei pystynyt toistamaan Blondlotin kokeita.

Kun Blondlot 1904 esitteli säteitään amerikkalaiselle fyysikolle R. W. Woodille, tämä otti salaa pimeässä huoneessa Blondlotin laitteesta alumiiniprisman, jonka piti taittaa säteitä. Blondlot sai kuitenkin edelleen niitä lukemia, joita hän odotti: hän kuvitteli kaikki tulokset. Itsepetos on yksi ihmiskunnan vahvuuksista, eikä sitä puutu tieteenkään alueelta.

Myös horjahtanut mielenterveys voi joskus johtaa yksittäisen tutkijan poikkeaviin teorioihin ja kantoihin. Joskus sellaisen taustalta taas löytyy joku rahoittaja, joka hyötyy siitä, että asia katsotaan tieteellisesti kiistanalaiseksi.

 

Duesbergin ajatuksille on kuitenkin tuonut tiettyä uskottavuutta se, että hän on saanut muutamia merkittäviä tukijoita. Heistä tunnetuin on amerikkalainen Kary Mullis, joka vuonna 1993 sai kemian Nobelin polymeraasiketjureaktion keksimisestä. Polymeraasiketjureaktio on dna:n monistamisen tekniikka, jota mm. aids-testeissä hyödynnetään.

Myötämielisyyttä Duesbergin ajatuksia kohtaan on osoittanut myös Etelä-Afrikan presidentti Thabo Mbeki, joka on asettanut poliittisen eloonjäämisensä vaaraan sitoutumalla Duesbergin kannalle.

Käytännössä on ollut kyse mm. projektista, jossa olisi jaeltu raskaana oleville hiv-positiivisille naisille AZT:tä. Se ei pelasta äidin henkeä, mutta vähentää lapsen mahdollisuutta saada hiv-tartunta.

Mbeki taas katsoo, että projekti on enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Hän uskoo, että se tappaisi ne äidit, jotka osallistuvat siihen, ja ainoaksi varmaksi hyötyjäksi jäisi lääketeollisuus, jolle AZT:stä on muodostumassa todellinen kultakaivos.

Viime päivinä Mbeki on kuitenkin taipunut painostuksen edessä. Hän on ilmoittanut vetäytyvänsä aids-kysymyksen käsittelemisestä julkisuudessa, vaikkei olekaan muuttanut mieltään itse asiasta. Ilmeisesti projekti AZT:n antamiseksi raskaana oleville on myös nytkähtänyt liikkeelle.

Tämä käytännön kiista lienee ollut yksi niistä kimmokkeista, jotka saivat äskettäin Etelä-Afrikan Durbanissa pidetyn kansainvälisen aids-kokouksen turvautumaan tieteen historiassa harvinaiseen keinoon: Duesbergin ajatuksia vastaan kerättiin yli 5 000 tutkijan ja lääkärin adressi.

Lääkärien silmissä Duesberg on vaarallisempi kuin vesikauhuinen koira. Ja sellainenhan on lopetettava. Lääkärit pelkäävät, että Duesbergin ajatusten innostamina ihmiset lakkaavat varomasta hiv-tartuntaa eivätkä enää suostu taudin hoitoon.

Jossain määrin tällaista onkin tapahtunut, ja Yhdysvalloissa on perustettu lukuisia homoaktivistiryhmiä, joiden jäsenet kieltäytyvät hiv-testeistä ja antiviraalihoidoista.

Tartuntahistoria osoittaa hivin ja aidsin yhteyden

Aukotonta todistusta syysuhteesta ei kuitenkaan ole olemassa

 

Mikä sitten on totuus tässä kiistassa? Minä en sitä tiedä, mutta jos minun pitäisi lyödä vetoa, kallistuisin lääketieteen valtavirran puolelle.

Silti minusta näyttää, että silloin kun Peter Duesberg aloitti kritiikkinsä liki kaksikymmentä vuotta sitten ja pitkään sen jälkeenkin hän itse asiassa oli oikeassa. Teoria hivistä aidsin syynä omaksuttiin heikoin perustein.

Ja vaikka todisteet hiv-teorian puolesta ovatkin nyttemmin kovasti vahvistuneet, minusta näyttää, ettei syysuhde ole aivan aukottomasti osoitettu vielä nytkään.

Teorian aukot sulkeutuisivat kerralla, jos voitaisiin tehdä klassinen ratkaiseva koe: Ensin eristettäisiin todistettavasti täysin puhdas näyte HI-virusta. Sitten se kloonattaisiin ja istutettaisiin riittävän suureen joukkoon todistettavasti terveitä ihmisiä. Lopuksi myötätuntoisen kiinnostuneena seurattaisiin taudin puhkeamista kontrolloiduissa oloissa.

Tällaista koetta ei kuitenkaan ole tehty, eikä tulla tekemäänkään. Vapaaehtoisista olisi pulaa.

Tietysti voitaisiin ajatella, että lähestyttäisiin "ratkaisevaa koetta" eläinmallissa. Se ei kuitenkaan ole onnistunut, sillä vaikka hiv tarttuukin apinoihin, sen ei ole havaittu aiheuttavan niissä aidsia. Toisaalta hiv-teoriaa tukee epäsuoraan esimerkiksi se, että hivin lähisukuinen virus siv kloonattuna aiheuttaa apinassa aidsin kaltaisen oireyhtymän.

 

Melko lähelle aitoa ratkaisevan kokeen asetelmaa tulevat ne tapaukset, joissa verenvuototautisille on vahingossa annettu hiv-positiivista verta. Kuitenkaan tällaiset epidemiologiset "kokeet" eivät ole niin kontrolloituja, että kaikki muut selitysmallit voitaisiin sulkea pois.

Niin jää periaatteessa aina mahdollisuus, että syyketjussa pohjimmaisena olisikin jokin tuntematon tekijä-X, jota ei vielä ole havaittu, ja joka korreloisi vahvasti sekä hivin että aidsin kanssa.

Tällaisten ad hoc -piilovaikuttajien väittäminen on kuitenkin turhan helppoa ja niillä on syystäkin tieteen historiassa huono maine. Sellaisen avulla voidaan pitää väärää teoriaa hengissä miten pitkään tahansa, kovaakin tosiasioiden painetta vastaan.

Onko sellaisen esittämiseen tässä tapauksessa mitään tieteellisesti hyväksyttävää syytä? Duesbergin ja muiden aids-kerettiläisten mielestä on.

Heistä tiukin on ns. Perthin ryhmää Australiassa johtava tohtori Eleni PapadopulosEleopulos. Hän väittää, että puhtaan ja toimintakykyisen HI-viruksen eristäminen niin, että menetelmä ei jätä tilaa kritiikille, ei ole vieläkään onnistunut.

Hänen mukaansa hivin toteamisessa käytetyt vasta-ainereaktiot ovat paljon epätarkempia kuin yleisesti uskotaan. Niinpä ne eivät riitä yksiselitteisesti osoittamaan HI-viruksen läsnä- tai edes olemassaoloa. Tutkijat, jotka uskovat puuhailevansa HI-viruksen kanssa, tekevätkin todellisuudessa jotain aivan muuta.

Papadopulos-Eleopulos ei suinkaan vedä näitä ajatuksia vain omasta hatustaan, vaan esittää niiden tueksi melkoisen joukon tutkimuksia.

Hänen tekemänsä tulkinnat näistä tutkimuksista lääketiedeyhteisön suuri enemmistö toki jyrkästi kiistää. Enemmistön mukaan HI-virusta on osattu puhdistaa jo vuosikausia.

Tähän hyvin tekniseen kiistaan on maallikon jokseenkin mahdoton ottaa kantaa mitenkään perustellulla tavalla.

Selvää kuitenkin on, että asiasta vallitsee aito tieteellinen erimielisyys hyvin suuren enemmistön ja hyvin pienen vähemmistön kesken. Eivätkä kaikki vähemmistöön kuuluvat ole mitättömiä diletantteja, vaan heidän joukossaan on useita muuten vahvasti ansioituneita tutkijoita.

Ei siis ole niin kuin Durbanin julistuksen loppuhuipentumassa jykevästi lausutaan: "Todisteet sille, että aidsin aiheuttaa hiv-1- tai hiv-2-virus, ovat täysin selvät, kattavat ja yksiselitteiset, ja ne täyttävät tieteen korkeimmat vaatimukset."

Todisteet voivat hyvinkin täyttää tieteen korkeimmat vaatimukset, mutta niin yksiselitteisiä ne eivät ole, että muiden selitysten mahdollisuus voitaisiin ehdottomasti sulkea pois laskuista ja erimieliset leimata vastuuttomiksi typeryksiksi.

Periaatteessa todisteiden määrä ei myöskään korvaa laatua. Siinä kammottavassa mutta ehkä epätodennäköisessä tapauksessa, että Papadopulos-Eleopulos olisikin oikeassa, hiv-vasta-aineisiin perustuvien tutkimusten tuki hiv-teorialle ei suinkaan kasva samaa tahtia kuin tutkimusten määrä. Pahimmassa tapauksessa se ei kasva ollenkaan, vaikka tutkimuksia tehtäisiin selkä vääränä.

 

Yhteisessä oikeassa olemisen kiimassa suuri joukko helposti kokee pyhäksi velvollisuudekseen erimielisten teilaamisen, mutta tieteeseen sellainen sopii huonosti.

Durbanin julistuksen jälkeenkin on olemassa muutama vakava tutkija, jotka mielestään näkevät hiv-teoriassa aukon, ja heillä on tähän mielipiteeseensä oikeus. Ainakin niin kauan kuin he itse tietävät olevansa älyllisesti rehellisiä.

Väärässä oleminen ei ole häpeä, mutta älyllinen epärehellisyys ehkä on.

Minusta Eleni Papadopulos-Eleopulokselle ja Peter Duesbergille pitäisi pikemminkin nostaa hattua: on hyvä, että joku jaksaa olla niin kipeänä piikkinä tieteen lihassa, kaikesta painostuksesta huolimatta.

Vaikka se raivostuttaakin monia, sellaisia piikkejä tarvitaan. Sillä vaikkei se ole todennäköistä, on periaatteessa mahdollista, että he olisivatkin oikeassa. Silloin heidän kunniansa jälkipolvien silmissä olisi oleva suuri.

Se olisi vielä paljon suurempi kuin esimerkiksi Barbara McClintockin, jonka teoria hyppivistä geeneistä oli pitkään pilkan kohteena. Vuonna 1983 hän sai löydöistään lääketieteen ja fysiologian Nobelin.

Ehkä Durbanin julistusta älykkäämpi isku aids-kerettiläisyyttä vastaan olisi ollut suuri apuraha muutamalle tunnetuimmalle kerettiläisille, että he saisivat yrittää todistaa väitteensä kunnon laboratoriossa.

Sulkemalla heidät tiedeyhteisön ulkopuolelle heistä tehdään yleisen establishmenttien vastaisuuden marttyyreita, ja heidän ajatuksensa elävät vaihtoehtoyhteisön mytologiassa yhtenä kulttina muiden joukossa vielä pitkään.

 

Lisää aiheesta:

Mikä on totuus aidsista?

Tartuntahistoria osoittaa hivin ja aidsin yhteyden

Muualla verkossa:

Durbanin julistuksen löytää nettiosoitteesta: http://www.durbandeclaration.org/

Kerettiläisten ajatuksiin pääsee kiinni osoitteessa: http://www.virusmyth.com/aids/index.htm