Vihan historia

Palestiinan historia opettaa väkivallan kannattavan

Hesa 001021

Juutalaisten ja arabien viha on silti varsin tuoretta perua

Israelin synty, arabien tappio ja yli 700 000 ihmisen pako olivat 1948 palestiinalaisten suuri onnettomuus, al-Nakba. Tuho ei palestiinalaisten silmissä tullut edes yllättäen, vaan kuin salaa vuosikymmenten yli.

Palestiinalaisista heidän osansa on ollut petos, juutalaisten, lännen ja myös arabiveljien käsissä.

Nöyryytys on syvä, kun historia tuntuu muiden sanelemalta. Nuoret palestiinalaiset sanoivat minulle helmikuussa 1998 Irakin kriisin aikana, etteivät he ihaile Saddam Husseinia, mutta jokainen lause Irakista vei sanaan "Israel".

Palestiinalaisten ja juutalaisten viha ei silti ole ikivanhaa, kuten usein luullaan, vaan vasta sadan viime vuoden ajalta. Euroopan suurvaltain kilpailu lähi-idässä osui pahasti yksiin sekä arabien että juutalaisten kansallisen herätyksen kanssa.

Jälkikäteen kaikki näyttää väistämättömältä kuin antiikin tragedia. Jos historia opetti alueella näköjään jotain, niin sen, että tehokas väkivalta kannattaa.

 

Välirikko orasti jo kuin itsestään, kun suurvallat painostivat Turkkia 1800-luvun lopussa avaamaan Palestiinan siirtokunnille ja konsulaateille. Siirtolaisiin kuuluivat juutalaiset, joiden tulo liittyi palestiinalaisten mielissä alusta pitäen muukalaisiin hankkeisiin.

Turkki oli hallinnut Palestiinaa 400 vuotta ja sen henkinen perintö pahensi pulmia. Maailmassa oli nähty vain islam ja sotaa janoavat uskottomat. Uskontoa ja valtiota ei eroteltu. Yhteiskunnan kehitys oli ja on ailahtelevaa.

Turkin valtakunta hajosi ensimmäiseen maailmansotaan. Britannia oli pitänyt Turkkia vastapainona Venäjälle, mutta piirsi nyt uutta lähi-itää. Arabeille luvattiin valtioita kiitokseksi avusta Turkkia vastaan. Rajat vedettiin kuitenkin totutuista oloista piittaamatta, ja jälkijäristykset jatkuvat yhä.

 

Euroopan juutalaisten kansallinen liike sionismi sai puolestaan Britannian pääministerin Arthur Balfourin lupaamaan 1917, että Palestiinaan perustetaan juutalaisten "kansallinen koti", kunhan muiden oikeuksia ei rikota.

Britannia otti Palestiinan hallintaansa Kansainliiton valtuuksin, joiden tavoitteena oli kehitys kohti itsenäisyyttä ja paikallisen väestön kuuleminen. Lontoo uskoi, että juutalaiset ja palestiinalaiset mahtuisivat samaan maahan.

Oli kuitenkin tehty "rauha joka lopettaa kaiken rauhan", mukaili Palestiinassa harmaantunut brittikenraali Archibald Wavell sittemmin ensimmäisen maailmansodan kuuluisaa iskulausetta.

Brittihallinto helpotti juutalaisten muuttoa. Palestiinalaiset taas vaativat itsenäisyyttä ja pelkäsivät juutalaisten ylivoimaa. Pitkä verenvuodatus alkoi sionisminvastaisista mellakoista 1920.

Myös lupauksia arabiruhtinaille lunastettiin palestiinalaisten kustannuksella. Britannian siirtomaaministeri Winston Churchill loi 1922 Transjordanian eli Jordanian, johon itäinen Palestiina liitettiin. Tämä oli hyvää aikoneiden brittien kauimmas kantanut virhe.

 

Britannia vakuutti palestiinalaisille Balfourin tarkoittaneen, ettei koko Palestiinasta tule juutalaisten kotia. Arabit pysyivät silti tyytymättöminä. Sionistinen liike lujittui, juutalaisia vastaan mellakoitiin yhä verisemmin. Väkivalta eristi Palestiinan ja tukahdutti kaikkea kehitystä.

Britit tajusivat umpikujan. Lordi Peelin komissio katsoi 1937, ettei hallintomalli toiminut. Peel esitti juutalaista valtiota ja muun Palestiinan liittämistä Transjordaniaan. Palestiinalaiset vastustivat tiukasti. Sionisteja miellytti, että oma valtio mainittiin virallisesti ensi kerran. Kohtalokkaasta jaon ajatuksesta ei enää päästy.

Palestiinalaiset kapinoivat asein Britanniaa ja juutalaisia vastaan 1930-luvun lopulla, mutta maksoivat kalliisti. Yli 3 000 palestiinalaista kuoli, sata hirtettiin ja 6 000 vangittiin. Iskusta on ollut vaikea toipua.

Kansainliitto harkitsi Palestiinan jakoa, kunnes Britannia haki arabien suosiota Hitlerin Saksan noustessa. Yhteistyö sionistien kanssa loppui 1939, mutta juutalaisväestö oli moninkertaistunut.

 

Taistelu Palestiinasta häämötti toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvaltain presidentti Harry Truman ajoi juutalaisten muuttoa. Palestiinalaisten vastustuksen takia Britannia oli haluton maan jakoon ja jätti pulman Yhdistyneille kansakunnille.

Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton voimin päätti YK marraskuussa 1947 kahden talousliitossa olevan valtion perustamisesta. Juutalaisvaltion piti saada yli puolet maasta ja Jerusalem jätettäisiin kansainväliseen valvontaan.

Britannia purki aikailematta hallintoaan, palestiinalaisten ja juutalaisten sisällissota ja terrori alkoivat. Arabimaissa koottiin vapaaehtoisia. Yhdysvallat vaati aselepoa ja Palestiinan uutta käsittelyä, mutta turhaan.

Juutalainen ääriliike Irgun tappoi 250 palestiinalaista Deir Yasinin kylässä. Palestiinalaiset siviilit tekivät vastaavan massamurhan Etzionissa. Palestiinalaisten joukkojen pääosa odotti kuitenkin arabinaapurien suurhyökkäystä.

 

Syyria, Transjordania, Irak, Libanon ja Egypti hyökkäsivät heti, kun Britannian hallinto oli päättynyt ja Israelin valtio julistettu 14.-15. toukokuuta 1948. Hyökkäys oli kuitenkin sekava ja naapurimaat tavoittelivat ennen muuta omia miehitysvyöhykkeitään Palestiinasta.

Palestiinalaisten joukkopako oli alkanut jo sisällissodassa, osaksi Israelin paineessa, osaksi voittoon uskoneiden arabijohtajien kuten Jerusalemin muftin Amin el-Husseinin neuvosta. "Arabien armeijat tulivat Palestiinaan suojelemaan palestiinalaisia . . . mutta sen sijaan palestiinalaiset hylättiin, pakotettiin muuttamaan ja jättämään kotimaansa", kirjoitti Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johdon jäsen Abu Mazer myöhemmin.

Kun arabiarmeijat oli lyöty ja aselevot tehty kesään 1949 mennessä, oli Israelilla selvästi suurin osa Palestiinan hallintoalueesta, loput Egyptillä ja Transjordanialla. Palestiinaa ei enää ollut.